Ketä kiinnostaa

 

Viime kuntavaaleissa 70 prosenttia alle 25-vuotiaista ja 60 prosenttia 25-34-vuotiaista äänesti

Aina vaalien lähestyessä jostain alkaa kuulua huolestunutta voivottelua siitä, että nuoret eivät äänestä. Nukkumisesta syytetään milloin nuorten passiivisuutta ja välinpitämättömyyttä, milloin tiedon puutetta, milloin nuorten saamaa kuvaa politiikasta ja milloin epäluottamusta itse poliitikkoihin. Siinä missä suurten ikäluokkien kasvatit saattavat mieltää äänestämisen kansalaisvelvollisuudeksi, nuorille tällainen ajatus on vieras. Toisinaan muistan kuulleeni arveluja myös siitä, että politiikassa ei keskusteltaisi nuoria kiinnostavista asioista. No, viime kuntavaalien aikaan keskusteltiin soten lisäksi kiivaasti myös esimerkiksi koulutuksesta – näkyikö tämä nuorten äänestysaktiivisuudessa? Ei. Ainoastaan 30 prosenttia alle 25-vuotiaista ja 40 prosenttia 25−34-vuotiaista äänesti. Osa ilmoitti jättäneensä äänestämättä protestina. Heidän harmikseen tämän protestin tehoa syö se, että päättäjät ja äänestäjät mieltävät äänestämättä jättämisen vain laiskuudeksi, ”nukkumiseksi”.

Nuoret eivät ole ainoastaan epäaktiivisimpia äänestäjiä, vaan he myös lähtevät tai pääsevät ehdolle muita harvemmin. Vuoden 2017 kuntavaaliehdokkaista vain 8,9 prosenttia oli alle 30-vuotiaita, kun Suomen väestöstä samana vuonna 12,4 prosenttia oli 20−29-vuotiata (18−19-vuotiaiden määrää ei Tilastokeskuksen aineistosta pystynyt päättelemään). Hämeessä tilanne ei ole ainakaan paranemaan päin: helmikuun puoleen väliin mennessä puolueet olivat asettaneet näihin vaaleihin yhteensä 91 ehdokasta, joista huimat viisi, eli 5,5 prosenttia oli alle 30-vuotiaita. Toisin sanoen nuoret ovat ehdokaslistoilla erittäin pahasti aliedustettuina. Selkeimmin yliedustettuina taas ovat 40−49-vuotiaat, joita on laskujeni mukaan kolmannes ehdokkaista. Syyt sille, miksi nuoria ei aseteta ehdolle, vaikuttaisivat riippuvan puolueesta. Toisissa puolueissa näyttäisi edelleen vallitsevan jonkinlainen nokkimisjärjestys ja hierarkia, jonne on vaikeaa kiilata ilman kokemusta. Siellä mahdollisuuksien antaminen tarkoittaa vanhemman ehdokkaan vaalitilaisuuden juontamista tai sitä, että ehdolle pääsee, jos on tarpeeksi rahaa. Toisissa puolueissa taas on vaikeaa löytää listalle nuoria.  Hämeen kannalta on selvää, että suppea nuorten ehdokkaiden valikoima ei ainakaan kannusta samaistuttavia ehdokkaita kaipaavia nuoria äänestämään. Mikäli haluaa äänestää sellaista ehdokasta, joka voisi olla vielä olla puolueen nuorisotoiminnassa mukana, valittavana on joko kokoomuslainen nuori nainen, vasemmistoliittolainen nuori nainen, toinen vihreistä nuorista naisista tai keskustalainen nuori mies. Jos kysymys olisi 40−49-vuotiaiden ehdokkaiden valikoimasta, poimisivatko sen ikäluokan edustajat ehdokkaansa sieltä riemuissaan ja mukisematta? Joku varmasti ihmettelee tässä vaiheessa, että eikö nuori muka voi samaistua vanhempiinkin ehdokkaisiin ja äänestää heitä. Tietenkin voi – yhtä hyvin kuin 40−49-vuotiaskin voi samaistua nuoreen ehdokkaaseen. Silti heidän ikäluokalleen on katettu 30 erilaisen ehdokkaan buffet, kun nuorten on tyytyminen viiden kouralliseen.

Olemme tässä vaiheessa tekstiä todenneet, että nuoria ei juuri näy ehdokaslistoilla eikä äänestyskopeissa. Mutta kumpi tuli ensin – nuorten laskenut äänestysinto vai pudonneet ehdokasmäärät? Epäilen, että vastaus on toinen toistaan pahentava noidankehä, jolla on monta pyörittäjää. Yksi syy sille, että nuoria näkyy politiikassa muita vähemmän, voi olla se, että nuoret ovat poliittisen vaikuttamisen sijaan kiinnostuneempia toimimaan kansalaisjärjestöissä. Esimerkiksi ihmisoikeus- ja ilmastokysymyksiin vaikuttaminen voidaan nähdä helpompana muualla kuin puolueissa. Muutenkin, jos on kiinnostunut muutamasta yksittäisestä suuresta asiasta koko politiikan kirjon sijaan, voi olla pelottavaa lähteä minkään puolueen ehdokkaaksi, koska kaikkia kuntavaaliehdokkaista presidenttiehdokkaisiin kohdellaan niin median, vaalipaneelien järjestäjien kuin suuren yleisönkin toimesta vastauskoneina, joiden pitäisi tietää kaikesta kaikki ja kuunnella vielä syytöksiä jostain, mitä puolue teki vuonna 1976. Ehdokkailta halutaan ”aitoja reaktioita” ja harjoittelemattomia vastauksia eri aiheita koskeviin, vasta vaalitilaisuudessa paljastettaviin ja tarkoin muotoiltuihin kysymyksiin, jotka sukeltavat aina sosiaalipolitiikan koukeroista maatalouspolitiikan sfääreihin. Näin aloittelijana huomauttaisin, että kolmenkymmenen vuoden kansanedustajakokemuksella pystyy ehkä perustelemaan uskottavasti kantansa kysymykseen kuin kysymykseen kolmen sekunnin varoitusajalla, mutta muutaman vuoden puoluetoiminnan jälkeen ja varsinkin ensimmäisissä vaaleissa nämä odotukset ovat mielestäni epäreiluja. Ennen ensimmäistä kuntavaalipaneeliani vuonna 2017 olin täydessä paniikissa. En nukkunut, en syönyt ja paneelin jälkeen halusin vain romahtaa, koska pelkäsin, että olin vaikuttanut täydeltä idiootilta ja nolannut koko puolueeni. Toisaalta onneni on, että keltanokkana ketään ei ainakaan vielä suuremmin kiinnosta minun mokani. Jos taas olisin valtiovarainministeri ja sanoisin jotain väärin, joku huutelisi varmaan perääni ”sori siitä” vielä neljä vuotta tapahtuneen jälkeenkin. Koska ollaan nyt rehellisiä: poliitikko kiinnostaa suurta yleisöä vain, jos hän mokaa, ajaa liikaa taksilla tai kannattaa jotain sellaista, jota kaikki muut hänen puolueessaan vastustavat. Joten en yhtään ihmettele, jos eduskuntavaaliehdokkuus ei edes ajatuksena houkuta kovin monia nuoria. Ketä kiinnostaa lähteä ehdokkaaksi, jos se vaatii viidentoista alan asiantuntemusta ja valmiutta asettaa sekä itsensä että tekemisensä koko kansan arvosteltavaksi?

Toinen syy nuorten katoamiselle ehdokaslistoilta ja äänestyskopeista voi piillä niissä petetyissä lupauksissa, ehdotuksissa ja päätöksissä, jotka ovat koskeneet nuoria tai heille tärkeitä asioita. Paras esimerkki nuorille annetusta ja petetystä lupauksesta on koulutuslupaus, jonka kaikki puolueet antoivat leveästi hymyillen ennen viime eduskuntavaaleja, mutta jonka hallitus unohti muutamassa kuukaudessa. Leikkaukset ovat tuntuneet jokaisella asteella, ja erityisen pahasti leikkaukset ja uudistukset ovat kohdelleet ammattikouluja. Koulutusleikkausten lisäksi hallitus vilautti viime keväänä myös mahdollisuutta, että se laillistaisi perusteettomien määräaikaisten työsuhteiden tarjoamisen silloin, kun palkattava on vähintään kolme kuukautta työttömänä ollut alle 30-vuotias. Ei siis kuka tahansa työtön, vaan juuri alle 30-vuotias työtön. Tämä hanke törmäsi onneksi kansainvälisiin sopimuksiin ja siitä luovuttiin, mutta se lähetti aika selvän viestin siitä, että meillä on tällä hetkellä poliittisen vallan kahvassa ihmisiä, joiden mielestä nuoria ei tarvitsisi kohdella tasa-arvoisesti työelämässä. Ei ihme, jos tällaiset avaukset eivät suoranaisesti vala luottamusta politiikkaan tai poliitikkoihin. Mitä tämän hallituskauden päätöksiin tulee, tässä voisi oikeastaan nostaa esiin tekemättä jääneet päätökset ilmaston lämpenemisen pysäyttämisen suhteen. Hallituksen ilmastopolitiikka kiihdytti ilmastonmuutosta aina IPCC:n syksyiseen raporttiin asti, jolloin moni päätti, että nyt riitti. Siinä vaiheessa monelle todella valkeni, että ilmastonmuutos ei enää ole ongelma, joka saattaa levitä jonkun kaukaisen tulevan sukupolven käsiin, vaan se leviää meidän ja meidän lastemme käsiin, jos emme tee nyt jotain. Suomessa 8000 ihmistä marssi kunnianhimoisemman ilmastopolitiikan puolesta ja sai vastineeksi pääministerin koolle kutsuman kahdeksan puolueen pyöreän pöydän keskustelun ilmastopolitiikasta. Sieltä julkistettiin yhteisiä tavoitteita joulukuussa, ja jo tammikuussa uutisoitiin, kuinka hallitus lipsui näistä yhteisistä linjoista. Kuka yllättyi?  

Vaikka nuorten äänestysaktiivisuus laskee ja ehdokasosuudet vähenevät, politiikassa, puoluetoiminnassa ja ehdokkaina on kuitenkin edelleen niitä nuoria, jotka purevat hammasta, ottavat vastuuta, raivaavat tietään eteenpäin välillä kankeissa osasto- tai piirihierarkioissa, istuvat mokaamisen pelosta huolimatta tunnin yöunilla grillattavina paneeleissa ja altistavat itsensä kaikkien arvostelulle ajakseen politiikan kautta niitä asioita, kuten koulutuksen resurssien lisäämistä, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä ja ilmaston lämpenemisen pysäyttämistä 1,5 asteeseen, joita pitävät tärkeinä. Miksi me teemme tätä? En tietenkään voi puhua kuin omasta puolestani, mutta minulle kyse on siitä, että en näe muutakaan tietä. Oli sitten mitä mieltä tahansa oman äänensä merkityksestä tai tavastamme toteuttaa edustuksellista demokratiaa tai demokratiasta ylipäätään, se on kuitenkin se järjestelmä, jossa elämme ja jonka en usko ainakaan lähitulevaisuudessa vaihtuvan mihinkään toiseen. Joten koen, että ainoa mahdollisuuteni vaikuttaa on tässä järjestelmässä. Itseäni kansalaisjärjestötoiminta ei houkutellut, koska olen aina ollut useamman kuin yhden asian ihminen. Näen asiat kokonaisuuksina, jotka vaikuttavat toisiinsa ja yhden asian valitseminen olisi tarkoittanut muista luopumista. En halua seurata jännityksellä vierestä, vaan haluan tehdä kaikkeni sen eteen, että pysäytämme ilmaston lämpenemisen, kavennamme tuloeroja, ehkäisemme eriarvoistumista, huolehdimme koulutuksen resursseista ja laadusta, otamme käyttöön perustulon, uudistamme perhevapaat ja huolehdimme siitä, että selviämme tästä työelämän murroksesta sopeutumalla siihen.

En saanut poliittisen vaikuttamisen mallia kotoa ja nukuin milloin mistäkin syystä (voit lukea niistä täältä) vuoteen 2012 saakka. Ymmärrän hyvin eri syitä olla äänestämättä, mutta toivon myös, että muutkin kaltaiseni jossain vaiheessa heräävät, rohkaistuvat, alkavat luottaa itseensä ja ymmärtävät äänensä merkityksen, sillä niitä annetaan jokaiselle vain yksi. Nuori, sinulla on aivan yhtä hyvät mahdollisuudet vaikuttaa kuin kaikilla muillakin. Eikä sinun tarvitse tietää kaikesta kaikkea tai olla valmis vastaamaan paneelikysymyksiin kolmen sekunnin varoitusajalla. Sinun tarvitsee vain löytää joku, joka on kanssasi samaa mieltä niistä tärkeistä asioista. Uskalla kokeilla vaalikonetta, googleta tai käväise torilla ennakkoäänestyksen aikaan – siellä on varmasti melkein jokaisen puolueen teltta, josta voit käydä kysymässä lisää heille tärkeistä asioista ja miten he niitä ajavat.

Ja vastauksena otsikon kysymykseen Ketä kiinnostaa? – minua kiinnostaa, ja Hämeessä neljää muutakin nuorta kiinnostaa. Vaikka sinua ei kiinnostaisi politiikka tai olisit menettänyt uskosi poliitikkoihin, meillä on tässä piirissä monta sellaista ehdokasta, jotka haluavat päästä vaikuttamaan niihin asioihin, jotka koskevat meitä kaikkia ja joihin saatat suhtautua niin kuin niille ei olisi mitään tehtävissä. Kyllä on! Olen varma siitä, että me 15−34-vuotiaat tulemme olemaan eturintamassa muun muassa ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä, vastuullisen yrittämisen leviämisessä ja niiden keinojen keksimisessä, joilla otamme työn murroksen haltuun. Mutta totuus on, että meidän on hyvin vaikeaa päästä tekemään muutoksia siellä, missä niillä on merkitystä, jos 60−70 prosenttia ikäisistämme uskoo, että me emme voi tehdä mitään. Me tarvitsemme kaikkia tässä. Joten antakaa meille ja itsellenne mahdollisuus − herätkää!

 

 

Lähteitä:

https://www.kuntaliitto.fi/tiedotteet/2017/nuorten-ehdokkaiden-maara-alhaisin-kahteen-vuosikymmeneen

https://yle.fi/uutiset/3-9519369

 

https://www.tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_vaesto.html#v%C3%A4est%C3%B6nik%C3%A4rakenne31.12.¨

Leave a Reply

Close Menu