On helmikuu 2013. Istun Joensuun YTHS:llä oman terveydenhoitajani vastaanotolla ja kerron tyynen viileästi oksentaneeni viimeisen X viikon aikana kaiken, minkä olen suuhun laittanut.
”Kaiken?”
”Ihan kaiken. Yritin eilen pitää X porkkanaa sisällä, mutta en pystynyt, kun en kestänyt sitä tunnetta, että ne on siellä.”
Aina niin positiivinen ja mukava terveydenhoitajani rypistää otsaansa, kysyy painoa ja pyytää sitten kuitenkin astumaan vaakaan. Rypyt syvenevät. Viime kuuhun verrattuna nyt ollaan romahdettu. Eikä se tunnu miltään. Mikään ei tunnu minusta miltään. Paitsi hetkittäin, kun tuntuu siltä, että olisin vajoamassa kaikkialle leviävään mustuuteen, joka nielaisee minut ja näyttää minulle iltaisin kuvia itsestäni hyppäämässä alas Suvantosillalta. Kerron terveydenhoitajalle senkin, koska terapeuttini käski tehdä niin edellisessä tapaamisessa.
”Suunnitteletko sä itsemurhaa?” terveydenhoitaja kysyy nyt aika huolestuneena ja kirjoittaa jotain muistiinpanoihinsa.
”Mie en mielestäni ole sellainen ihminen, joka tekisi itsemurhan. Mutta ne ajatukset vaan tulee jostakin ja mie oon alkanut epäillä itseäni. Tai siis mie en jotenkin luota mieleeni enää.”
Terveydenhoitaja laittaa minut avopuolen osastojonoon ja kertoo puhuvansa YTHS:n psykiatrin kanssa. Saan ohjeet, mitä tehdä, jos tuntuu, että en ole enää itseni hallinnassa. Seuraavana päivänä psykiatri soittaa, syksyllä aloitettua lääkitystä muutetaan ja tulemme siihen lopputulokseen, että jään sairauslomalle. Tai siis käytännössä keskeytän muutaman kurssin, koska opintopisteteknisistä syistä en voi oikeasti jättää kaikkia kevään kursseja suorittamatta. Kevennän kuitenkin taakkaa. Sairauslomaa ei kuitenkaan voi kirjoittaa puhelinkeskustelun perusteella, joten saan ajan seuraavalle viikolle. Tässä vaiheessa oikeastaan kaikki hoitavat tahot ovat ilmaisseet huolensa siitä, että asun yksin. Kun tämä tulee esiin keskustelussa lähimmän ystäväni kanssa, hän sanoo: ”Tehdäänpä niin, että tulet joksikin aikaa meille.” Ja niin teen.
Asun kaksi viikkoa ystävän ja tämän avopuolison luona ja käyn noin kolmen päivän välein joko terveydenhoitajan tai terapeuttini luona. Ensimmäisellä viikolla näen myös psykiatrin, joka kirjoittaa sairausloman ja lisää bulimian rinnalle määrittämättömän masennuksen diagnoosin. Lääkitystä muutetaan. Saan taakse päiviä, jolloin en oksenna. Teen seinän kokoisen tekstijulisteen täynnä laulujen sanoja ja adjektiiveja. Palaan kotiin. Poden huonoa omatuntoa sairauslomasta. Terapeutti ehdottaa, että näkisin pakkoloman mahdollisuutena ladata oikeasti akkuja tekemällä vain mielekkäitä asioita, jotta jaksaisin palata kokopäiväisesti takaisin opintojen pariin. Kirjoitan romaanikäsikirjoituksen. Näen ystäviä. Kerron kaikille avoimesti sairauslomasta ja sen syystä. Siihen suhtaudutaan todella hyvin ja ymmärtäväisesti. Jossain vaiheessa kevättä terveydenhoitaja kertoo unohtaneensa ottaa minut pois osastojonosta ja sanoo, että siellä olisi nyt avautunut paikka. Nauran.
Minun tarinassani kävi niin, että helmikuu jäi viimeiseksi takapakiksi ja suunta oli sen jälkeen ainoastaan ylöspäin. Sain palata syksyllä samaan graduseminaariin, jonka olin joutunut keskeyttämää kevääksi, lopetin kaksi vuotta kestäneen terapian marraskuussa, suoritin koko tutkinnon loppuun seuraavan kevään aikana, tapasin elämäni ensimmäisen poikaystävän, sain toipuneen paperit, sain maisterin paperit, sain määräaikaisen työpaikan ja muutin Lahteen. Söin kuitenkin edelleen lääkkeitä, sillä psykiatri ei halunnut keväällä koskea lääkitykseeni, koska olin suurten elämänmuutosten edessä ja lääkityksen lopettaminen tuli ajankohtaiseksi vasta, kun olin ollut jonkin aikaa töissä. Se vaikutti hetken yöuniini ja olin töissä vähän väsynyt, mutta kerroin siitäkin avoimesti ja siihen suhtauduttiin hyvin.
Mietin joskus, mitä olisi tapahtunut, jos minulla ei olisi ollut ystävää ja tämän avopuolisoa, jotka olisivat voineet ottaa minut luokseen, sillä heillä sattui olemaan sellainen tilanne, että joku oli aina kotona. Sitten päätän, että en oikeastaan halua ajatella asiaa, koska en halua ajatella sitä, olisinko pystynyt katkaisemaan syöksykierteen ilman ulkopuolisia rajoja. Sen kuitenkin tiedän, että kaikilla ei ole tällaisia ystäviä, eikä tällaisen avun antamisen pitäisi jäädä ystävien harteille. Tässäkin tapauksessa terapeutti, terveydenhoitaja ja psykiatri tekivät parhaansa, mutta resurssipula nousi vastaan. Siksi olen seurannut huolestuneena päijäthämäläistä mielenterveyteen liittyvää uutisointia. Viimeksi kaksi viikkoa sitten kerrottiin, että Päijät-Hämeessä esiintyy keskimääräistä enemmän lasten ja nuorten mielenterveysongelmia, eikä apua meinaa saada. Ymmärtääkseni myös kuntoutuspsykoterapiaan pääseminen on edelleen vaikeaa ja asiantuntijat pelkäävät, mitä käy, jos sote tulee ja kuntoutuspsykoterapia siirtyy kelalta maakunnille. Ja miten itse sotehimmelit tulevat vaikuttamaan hoitoketjujen sujuvuuteen potilaan näkökulmasta?
Näin maailman mielenterveyspäivänä haluan kuitenkin nostaa esiin sen, että toipuneena pidän yhtenä suurimmista saavutuksistani sitä, että uskalsin hakea apua, en lannistunut, vaikka muilla ei ollutkaan valmiita vastauksia siihen, kuinka minut parannetaan, jaksoin kokeilla ja pyytää erilaista apua, jaksoin etsiä sitä sopivaa kuntoutuspsykoterapeuttia ja hänet löydettyäni sitouduin olemaan avoin ja selättämään mörköni, vaikka välillä tulikin turhauttavia takapakkeja. Sairastuin 16-vuotiaana ja sijoitan parantumisprosessin loppusuoran sille vuodelle, kun olin 24-vuotias. Ne kahdeksan vuotta elämästäni eivät ole enää kaikki, mitä olen, mutta ne ovat muokanneet minusta sen ihmisen, joka tänään olen. Tiedän, että kuka tahansa voi sairastua, eikä kukaan heistä olisi valinnut tietään itse. Kunnioitan suuresti kaikkia heitä, jotka ovat taistelleet ja taistelevat elämäänsä takaisin, ja heitä, joiden diagnoosi kulkee rinnalla koko loppuelämän ja oireiden hillitsemisen kanssa on vain opittava elämään.
Myös ennaltaehkäisy, itsensä kuunteleminen ja itsestään huolehtiminen on tietenkin tärkeää. Nyyti ry haastoi tänään kaikki kertomaan, mikä tuo itselle hyvää fiilistä ja auttaa jaksamaan kaiken kiireen ja muutoksen keskellä. Niin kuin lähipiiri välillä tämän muotoilee, itselläni on oikeastaan aina kaikki raudat tulessa, mutta muistan kuitenkin ottaa aikaa itselleni ja rentoutua. Joogaan, käyn kahvilla ystävän kanssa, nollaan katsomalla Netflix-sarjoja ja käperryn iltaisin nukkumaan parhaan ystäväni, kihlattuni viereen. Karsin myös elämästäni sellaisia kokouksia, joiden henki tuntuu pahalta ja joissa en uskaltaisi nauraa. Vaikka kuinka puhuttaisiin vakavista asioista, viimeistään kokouksen lopussa pitäisi mielestäni pystyä keventämään tunnelmaa huumorilla. Nauru auttaa jaksamaan 😊
#mindpride #mielelläonväliä #vihreäävaloa